Kävin työni ohessa Helsingin kesäyliopiston järjestämän ratkaisukeskeisen neuropsykiatrisen valmentajan koulutuksen lukuvuonna 2020-2021. Koulutus antoi tukea opettajan työni arkeen, mutta myös ajatteluuni hyvinkin perustavanlaatuisesti. Sain valtavasti tietoa ja pohdittavaa, mikä käynnisti oman tärkeän prosessin jo ennestään itselleni tärkeiden aiheiden äärellä.
Miksi nepsy-valmentajakoulutukseen?
Hakeuduin koulutukseen monestakin syystä. Koin, ettei minulla ollut voimia eikä välineitä kaikkiin haasteisiin, joita esimerkiksi oppilaiden toiminnanohjauksen, sosiaalisten taitojen ja itsetunnon pulmat toivat luokkaan lisääntyvässä määrin ja joihin olisin kuitenkin halunnut paneutua. Keskustelu aiheesta kiertyi helposti ongelmakeskeiseksi, mikä ei ainakaan helpottanut uupumustani. Toisaalta koin myös erittäin hedelmällisen parin kuukauden jakson, jolloin luokassani oli resurssiopettaja. Hänen kanssaan keskityimme pieniin onnistumisiin ja välittömään myönteiseen palautteeseen, mikä konkreettisesti auttoi voimieni palautumisessa ja herätti halun kehittyä, vaikka haasteet eivät kadonneet.
Koulutus ei ratkaissut resurssipulaa, tilaongelmia, pienryhmien tai psykologin tarvetta eikä oppilaiden isoja henkilökohtaisia haasteita. Sen sijaan sain roppakaupalla tietoa neuropsykiatrisista oireyhtymistä ja valmentavasta työotteesta sekä keinoista tukea oppilaita, mutta koin, että samalla sain vielä monin verroin enemmän! Sain upean mahdollisuuden pysähtyä perusasioiden äärelle reflektoimaan arvojani ja tapaani toimia ja ajatella sekä luokassa, työyhteisössä että henkilökohtaisessa elämässä. Sain myös huomata, että tukitoimista hyötyvät muutkin kuin nepsylapset, ja myönteisestä asenteesta ja ratkaisukeskeisestä lähestymistavasta ihan kaikki mukaan lukien itseni. Oppilaan näkeminen myötätunnon näkökulmasta ihan konkreettisesti oli itselleni valtavan tärkeä oivallus, jota pidin tietoisesti myös antoisan valmennusharjoittelun lähtökohtana. Koulutuksesta sain lisäksi perinpohjaisen kirjalistan, jonka avulla vieläkin paneudun kiinnostaviin aiheisiin. Keskustelevaa pienryhmääni tapaan myös edelleen.
Arvostavan kohtaamisen voima
Ennen koulutusta minussa oli jo syvällä ajatus siitä, että positiivinen asenne on usein ratkaisujen avain, mutta että se ei ole pään silittelyä tai pelkkää kehumista ja kiittämistä. Silti – tai ehkä siksi – koin, että oli valtavan tärkeää saada keskittyä lukien, kirjoittaen ja keskustellen juuri myönteisen ja arvostavan kohtaamisen rikkaaseen maailmaan. Arvostava kohtaaminen on vapautta ja herkkyyttä tuntea ja tunnistaa, missä mennään. Se on vapautta, jossa ei ole pakkoa ajatella kaikkea parhain päin vaikka väkisin eikä myöskään pakkoa takertua kielteisiin malleihin, vaikka ne joskus tuntuvatkin yleiseltä totuudelta. Se on myös leikkisyyttä, keveyttä ja huumoria. Hyvät asiat ovat totta eivätkä nollaudu, jos joku toinen asia ei “taaskaan” onnistunut.
Kokonaisvaltainen henkilökohtainen vuorovaikutus on toisen ihmisen näkemistä rehellisesti, hyväksymistä ja rinnalla kulkemista, arkista ystävällisyyttä. Se ei ole hattaraista kehujen keksimistä tai ohikatsomista silloin, kun toinen epäonnistuu. Se on tietoinen valinta mahdollisuuksien antamisesta toiselle ja tämän näkemisestä myönteisessä ja toiveikkaassa valossa. Todennäköisesti jokainen meistä haluaa sisimmässään tulla nähdyksi omana itsenään, mutta se voi olla myös suurin pelkomme ja epävarmuuden aihe. Rehellisyys yhdistettynä luottamukseen, toivoon ja myötätuntoon on mielestäni arvostavan ja turvallisen vuorovaikutuksen ytimessä. Tällöin voimme aidosti kokea myös tulevamme nähdyiksi ja hyväksytyiksi ja tunnistaa vahvuuksiamme ja muodostaa tavoitteita elämässämme. Jos minä aikuisena ammattilaisena koen tämän voimakkaasti, miten tärkeää tällainen asenne ja tuki on kehittyvälle lapselle tai nuorelle!
Kaikki tämä on niin syvää ja vuorovaikutuksen kannalta perustavanlaatuista, että se täytyy olla syvällisesti sisäistettyä, myös suhteessa omaan itseen. Olenko vapaa kohtaamaan itseni samoin periaattein? Onko minulla toivon näkökulma omaa elämääni kohtaan? Osoitanko epäonnistumisten, väsymyksen ja riittämättömyyden hetkinä myötätuntoa myös itselleni? Jos näin ei ole, onko toimintani lasten kanssa loppujen lopuksi pätevää? Toki oppimisprosessiin kuuluu se, etten tule koskaan valmiiksi, mutta olenko edes oikealla tiellä? Itse uskon, että koulutuksen myötä suhde itseeni ammattilaisena, mutta myös elämän muissa rooleissa, on saanut ainakin saavillisen realistisuutta ja armollisuutta ylleen.
Jatkuva prosessi
Viesti, jota haluan tästä koulutuksesta kuljettaa mukanani, on samalla päivänselvä ja järisyttävän radikaali. Elämässä tulee aina olemaan olosuhteita, jotka eivät ole ihanteellisia ja joita meidän täytyykin pyrkiä muuttamaan paremmiksi. Samaan aikaan kohtaamme kuitenkin asioita, joita emme voi muuttaa tai aikaa kuluu tavattoman kauan sitä odotellessa. Mistä ajatuksista käsin elän ja teen työtäni joka tapauksessa? Pidänkö yllä toivoa ajatuksin ja teoin? Mihin keskityn puheissani ja teoissani eli mitä kasvatan ympärilläni? Tartunko kohtaamisen haasteeseen tietoisesti toisille läsnä olevina? Pidänkö myös huolta itsestäni ja omista tarpeistani? Näitä ja monia muita asioita sain koulutusprosessin aikana havahtua miettimään enkä toivottavasti lakkaa pohtimasta. En ole naiivi, laiska tai tyhmä, jos tartun ja keskityn vahvuuksiin ja pienenpieniin onnistumisiin. Päinvastoin silloin voin pitää kiinni itselleni tärkeiksi muodostuneista arvoista. Olen mahdollisuuksien puolustaja sekä toivon luoja ja ylläpitäjä. Voiko sen tärkeämpää tukea antaa kasvavalle ihmiselle?
Ratkaisukeskeisyys, positiivinen psykologia ja arvostava vuorovaikutus kaiken pohjavireenä saivat mieleni ja sydämeni heräämään aivan uudella tavalla. Olen kiitollinen siitä, että sain kerrata, sisäistää ja kirkastaa näitä jopa itsestään selviltä tuntuvia asioita ja siitä, kuinka tämä prosessi on edelleen jatkuvaa uuden löytämistä elämäni erilaisina aikoina.
Anna Mattila
Espoolainen luokanopettaja
Ratkaisukeskeinen neuropsykiatrinen valmentaja
Blogitekstin sisältö ei välttämättä edusta Helsingin seudun kesäyliopiston kantaa.